Poikittais- ja pitkittäistutkimus, vertaile näiden kahden tutkimusasetelman vahvuuksia ja heikkouksia kehityspsykologisessa tutkimuksessa.

Kehityspsykologian tutkimuksissa käytetään psykologisten tutkimusten tutkimusasetelmia, kuten esimerkiksi kokeellisia ja korrelatiivisia. Kehitystä tutkittaessa halutaan usein saada tietoa iän myötä tapahtuvista muutoksista. Tällöin on tarpeellista verrata eri ikäryhmistä saatuja tietoja keskenään. Kun halutaan saada tietoa iän myötä tapahtuvasta psyykkisestä kehityksestä, tutkijoilla on mahdollisuus toteuttaa tutkimuksensa kahden erilaisen tutkimusasetelman avulla. Pitkittäistutkimuksessa tutkitaan samoja henkilöitä vähintään kaksi kertaa, eri-ikäisinä. Tällöin saadaan tietoa muutoksista iän myötä. Jos esimerkiksi halutaan tutkia ajattelun kehittymistä kaksivuotiaasta varhaisnuoruuteen, valitaan tutkittavaksi kaksivuotiaita lapsia. Heitä seurataan säännöllisin väliajoin, esimerkiksi kahden vuoden välein aina nuoruusikään asti. Poikittaistutkimuksessa sen sijaan tutkimukseen otettaisiin eri-ikäisiä lapsia, jotka osallistuisivat tutkimukseen vain kerran. Tällöin tietoa ei saataisi yksilöllisistä muutoksista, vaan eri ikäryhmien välisistä eroista. Sekä pitkittäis- että poikittaistutkimuksessa on omat haasteensa. Pitkittäistutkimus vie paljon aikaa verrattuna poikkitäistutkimukseen, jossa aineisto saadaan koottua yhdellä kertaa. Pitkittäistutkimuksessa tutkittavien määrä yleensä vähenee vuosien kuluessa, sillä kaikkia otokseen kuuluneita ei tutkimuksen myöhemmissä vaiheissa välttämättä enää tavoiteta. Vuosikymmeniä kestävässä seurannassa myös tutkijat saattavat vaihtua. Poikittaistutkimuksen vaikeutena taas on se, ettei tutkimus kerro mitään yksilöiden kehityksestä, vaan se ainoastaan kertoo eri ikäryhmien eroista. Ongelmana on myös niin sanottu kohorttivaikutus: tiettynä aikana syntyneiden, eli tietyn kohortin, eli olosuhteet saattavat olla täysin erilaiset kuin jonakin toisena aikana syntyneiden, minkä vuoksi ikäryhmien väliset erot eivät välttämättä kerro psyykkisestä kehityksestä vaan yhteiskunnallisista olosuhteista.

Mitä temperamentilla tarkoitetaan?Kuinka vanhempien ja opettajien tulisi ottaa lapsen temperamentti huomioon?

Lasten synnynnäisiä käyttäytymiseroja kutsutaan lasten temperamentiksi. Se on ainutlaatuinen piirre, joka ohjaa lapsen käyttäytymistä ja suhtautumista ympäristöön. Temperamentti on persoonallisuuden biologinen perusta. Temperamentti heijastaa yksilöiden välisiä hermostollisia eroja. Temperamentti on pysyvä taipumus, jota ei voi muuttaa. Vasta kasvatus, ympäristö ja kulttuuri muokkaavat synnynnäisestä temperamentista persoonallisuuden. Synnynnäinen temperamentti näkyy aina ihmisen tavoissa, mutta kasvun ja kehityksen kautta hänestä voi tulla esiin myös uusia piirteitä ja hän oppii hallitsemaan temperamenttiaan. Temperamenttityypit jaetaan kolmeen luokkaan: helppoihin, haastaviin ja hitaasti lämpeneviin. Mikään niistä ei ole toistaan parempi tai huonompi, ja siksi niiden tiedostaminen voi auttaa aikuista ymmärtämään ja kunnioittamaan kunkin lapsen yksilöllisiä tarpeita. Temperamentti koostuu useista piirteistä. Jokaisella ihmisellä on kaikkia temperamenttipiirteitä, joitakin vähemmän ja joitakin enemmän. Jokaisella piirteellä on aina kääntöpuolensa, ja se, näyttäytyykö piirre positiivisena vai negatiivisena riippuu aina piirteen voimakkuudesta ja kyseessä olevasta tilanteesta. Piirre, joka on jossakin tilanteessa erityisen toivottu ja hyvä, voikin olla toisessa tilanteessa hyvinkin epätoivottu. Temperamenttipiirteitä ovat sensitiivisyys, aktiivisuus, sopeutuvuus, sinnikkyys, häirittävyys, rytmisyys, lähestyminen ja vetäytyminen, intensiivisyys ja mieliala. Usein vanhemmilla ja lapsella on samoja temperamenttipiirteitä, mikä saattaa auttaa vanhempia ymmärtämään lastaan ja tämän käyttäytymistä. Toisaalta yhteiset temperamenttipiirteet eivät aina ole suotavia, esimerkiksi aran lapsen pelokkuus voi turhaan vahvistua. Eri lasten temperamenttityypit saattavat näyttäytyä erilaisina eri ihmisille. Yksi arvioi pikku rasavillin ylivilkkaaksi, rasittavaksi ja mahdottomaksi. Toinen voi kuvailla samaa poikaa reippaaksi, energiseksi ja rohkeaksi. Erityisen merkityksellistä lapsen kehittymiselle on hänen temperamenttinsa ja vanhemman temperamentin ja käyttäytymistyylin keskinäinen sopivuus. Vanhempien ja etenkin opettajien pitäisi ottaa huomioon, että jokainen lapsi on erilainen. Niin ujot ja arat, rasavillit kuin pälpättäjät, tarvitsevat omanlaistansa tukea, rohkaisua, hillitsemistä, rajoittamista ja kannustusta. Tärkeintä on, että jokainen lapsi voi tulla ymmärretyksi ja hänet hyväksytään, vaikka kaikkia tekoja ei voida hyväksyä.